Suomalaisen kirjallisuuden sotakuvauksen perinteitä

1) Mytologis-lyyrinen esitystapa

- Vanhin traditio

- Kasvanut osin kansankertomusten ns. vainolaistarinoista

- Taustalla venäläisvihaa tai -pelkoa

- Runomuotoisia purkauksia, tilityksiä sodan kiroista

- Esimerkiksi jotkin Kantelettaren runot, jotkin Kalevalan runot, ns. rajasotarunot, Yrjö Jylhä: Kiirastuli (1941), Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta (1987)

2) Idealistis-eeppinen perinne

- Juuret kansallisromantiikassa

- Sota sankarillistuu, toisaalta runebergiläinen arjen sankaruus voi laajentua jopa sodan ironisointiin saakka

- Voi kuvata kärsimyksen kokemusta (esimerkiksi ”Kuoleva soturi” Vänrikki Stoolin tarinoissa)

- Esimerkiksi J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat I–II (1848, 1860), jotkin talvisodan tuoreeltaan synnyttämät teokset, ns. kaukopartioromaanit

3) Dokumentaarinen muoto

- Sai alkunsa, kun sodasta kehittyi uutis- ja myöhemmin mediatapahtuma (Krimin sota 1853–1856, Venäjän ja Turkin sota (1877–1878)
- Päiväkirjanomainen kuvaus, jossa patrioottisuus ja realismi yhdistyvät

- Esimerkiksi Erkki Palolampi: Kollaa kestää (1940), Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu (1946), 1960-luvulla Ilmari Turjan ja Paavo Rintalan teoksia

4) Realistinen sotaromaani

- Valtavirtaus suomalaisessa sotakirjallisuudessa

- Painottaa ruohonjuuritason kokemusta, sallii periaatteessa yksilötason sankarillisuuden

- Esimerkiksi Pentti Haanpää: Korpisotaa (1940), Väinö Linna: Tuntematon sotilas (1954), Paavo Rintalan, Marko Tapion, Hannu Salaman ja Antti Tuurin teoksia

5) Modernistinen sotakirjallisuus

- On pyrkinyt poistamaan lajityypistä sankaruuden. Arvomaailma antisankaruudessaan periaatteessa pasifistinen.

- Syntyi 1950-luvun modernismin myötä

- Sotaa ei kuvata näköisenä vaan vertauskuvana modernin maailman kaoottisuudesta

- Esimerkiksi Veijo Meri: Manillaköysi (1957), Samuli Paronen: Kuolismaantie (1967)

6) Postmodernistinen sotakirjallisuus

- On syntynyt vaiheessa, jossa sodan kokemus on ohentunut ja sotaromaanien kirjoittaminen on siirtynyt uusille sukupolville: sodasta on tullut kansallista materiaalia muun joukossa

- Voi perustua myös parodialle, lajin sovinnaismuotojen kritiikille

- Rakenne on sirpaloitunut eikä sankaruutta ole kovin helppoa analysoida

- Esimerkiksi Henrik Tikkanen: Unohdettu sotilas (1974), Viimeinen sankari (1979), Erno Paasilinna: Kadonnut armeija (1977), Kauko Röyhkä osalla teoksistaan

7) Uusmytologisoiva traditio

- Sodankuvien paluu alkujuurilleen

- Tyypillistä venäläisten ryssittely, kuten 1920- ja 1930-lukujen propagandateoksissa, pasifististen äänenpainojen vaimeneminen ja näennäisrealismi

Lähde: Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Toim. Pertti Lassila. SKS 1999.